normaalista ja syömisestä

Minäkö syömishäiriöinen?
Enhän minä voi olla. Äskenkin söin puoli kattilallista tomaattitonnikalakastiketta ja spagettia.
Olkoonkin, että oksensin sen, mutta oli siinä ainakin 3 ihmisen edestä ruokaa.

Olen sairaslomalla loppuviikon, koska romahdan.
Ei minusta ole normaaliin elämään.
olen liian heikko.

Kiireestä ja Menneistä

Unirytmi joka herättää kello 3:37 tupakalle.
Olisimpa joskus niitä ihmisiä jotka nukkuvat kymmeneen, edes viikonloppuna.
Jännitys on sanoinkuvaamaton, ja samalla käsin kosketeltavissa.

On vaikea kuvitella, että olin joskus se pieni, tuuheatukkainen
goottityttö, täyttämässä 13. kauhusta kankeana, kyyneleet silmissä,
huomattuani kutsutuista 30 ihmisestä vain  kolmen tulleen. Juulin,
sen silloisen poikaystävän Ismon ja
 Riitan, joka tekstaili Tuukan kanssa ja leikki rottien kanssa.
Nyt vain jännitän, että meneekö kaikki nappiin? Mitään varsinaisia bileitä
en edes pidä. Mennään Akin ja ehkä Memman kanssa torveen, kun siellä
soittaa Joose Keskitalo. Sitten sunnuntaina käydään porukoilla, kun mummo
ja vaari tulee sinne. Ja Andy meni möläyttämään, että jos Marjo ja Jasekin
tulisi, ja tottakai nyt toivon sitä, koska en ole nähnyt kummitätiäni aikoihin.
Aion kyllä ehdottaa sille, että tulisin joku päivä Orimattilaan käymään.
Maailma on sinänsä jäätävä paikka. Koska aikaa ei ole, ei ole ollut
pitkiin aikoihin. Vaikka kuinka yrittäisin rauhoittua, seistä hetken paikallani,
tulee armoton kiireen tuntu, enkä pääse siitä eroon, vaikka haluaisin.
On pakko liikkua. Pakko olla liikkeessä kokoajan.

Aikuistumisesta ja pelkojen voittamisesta.

Murrosvaihe, 5 päivää syntymäpäivään.
Ei ihan aikuinen ei enää lapsikaan.
Omalla tasollani olen toki onnellinen.
Onhan minulla periaatteessa kaikki hyvin.
Opiskelen lukiossa, seurustelen maailma
ihanimman miehen kanssa, ja on minulla ystäviäkin.
Mikä siis mättää? Tänään tultiin pois Lojosta,
oltiin siellä Akin kanssa käymässä. Sain miljoona
lempinimeä ja söin itseni kipeäksi. Mutta se oli mukavaa.
Syöminen sujuu hyvin, nukkuminenkin sujuu, eikä ahdistakaan
niin paljon. Ei pelota. Melkein moikkaan bussikuskille, mutta olen
kuitenkin hiljaa. En pysty viimetipassa. Junassa lainasin isälle kynää,
että tämä voisi piirtää tyttärelleen karttaan merkkejä. Viime syksynä
en olisi kyennyt siihen. Enkä moneen muuhunkaan.

Tiedän, että miljoona asiaa pitäisi hoitaa ennen torstaita.
Käydä kelassa ja lähettää sossuun vaikka ja mitä ja mennä
postiin katsomaan onko tullut mitään. Sitten pitäisi myös mennä
torstain jälkeen maistraattiin ja sossuun.ja porukoille. Aikuistuminen
on rankkaa. Postista pitäisi hakea verkkopankkitunnukset.
Heittää yhtäkkiä ne maiharit roskiin ja astua korkokenkiin, pukea
jakkupuku päälle ja pitää tukkaa nutturalla ja olla aikuinen nainen.
Enkä minä osaisi enkä edes jaksaisi, haluaisi. Mutta se on velvollisuus.

Aikuisen naisen velvollisuus.